Se on tapahtunut monelle. Nyt voidaan sanoa, että se on tapahtunut myös minulle: menetin ystävän lähisuhdeväkivallan seuraamuksena. Kun kuulin uutisesta ensimmäisen kerran, niin en osannut heti arvata että voisin tuntea uhrin. Viime maanantai-iltana yksityiskohdat alkoivat kuitenkin täsmäämään ja järkyttävä totuus paljastumaan: ystävämme ja kollegamme Aleksandra on surmattu. Kaikki viittaa nyt siihen, että tekijä on hänen oma aviomiehensä. Poliisi tutkii tapausta murhana.
Lähisuhdeväkivalta on aihe, joka on vaivannut mieltäni pitkään. Minun kokemukseni mukaan harvassa ovat he, jotka eivät ole koskaan kuulleet puhuttavan ystäviin, tuttaviin, perheenjäseniin, naapureihin, sukulaisiin tai työtovereihin kohdistuneesta väkivallasta jossa tekijä on lähiomainen. En koe, että olisin siltä alunperinkään silmäni ja korvani sulkenut, mutta kyllä jonkinasteinen havahtuminen minulle tapahtui viime marraskuussa, kun luin artikkelin Suomen YK-liiton sivuilta. Silloin oli YK:n kansainvälinen päivä naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi. En aiemmin tiennyt, että Suomi tutkitusti on EU:n toiseksi väkivaltaisin maa naiselle. Tänä vuonna Suomi nousi kyseisessä tilastossa ykköseksi. En aiemmin tiennyt sitäkään, että joka kymmenes minuutti kuolee nainen kumppanin tai perheenjäsenen, entisen tai nykyisen toimesta. Kaikki se herättää minussa valtavasti kysymyksiä. Miksi näin on? Mikä piru meitä ihmisiä vaivaa?
Emme ehtineet tuntea Aleksandran kanssa pitkään. Ensimmäisen kerran tapasimme lähellä lapsuuden kotiani Kotkan Kyminlinnassa vuonna 2007. Olin silloin katsomassa Repin-instituutin taidenäyttelyä paikassa jossa hän työskenteli opettajana. Kerroin että olin juuri saanut paikan Imatran taidekoulusta, ja Aleksandra kertoi että hän on käynyt saman koulun, ja mainitsi että siellä on hyvä opettaja nimeltään Juhani Järvinen. Se oli lyhyt, mutta minulle mieleenpainuva kohtaaminen. Sen jälkeen kului vuosia ennen kuin tiemme kohtasivat jälleen. Viime vuonna me ystävystyimme kun olimme rakentamassa näyttelyitä Kotkaan ja Lyypekkiin. Tapasin silloin myös Aleksandran kouluikäisen lapsen. Vaikutti siltä, että heillä oli hyvin lämpimät välit. Ymmärrän hyvin miksi hän oli ihmisiä, joiden kanssa minun oli helppo ystävystyä. Tuntui että hänen kanssaan oli helppo puhua ties mistä. Hänellä kun ei ollut tapana lukita lopullista vastausta, eikä hän nähdäkseni muutenkaan suhtautunut elämään minään haluatko miljönääriksi -kilpailuna. Ylipäätänsä minusta vaikutti siltä, että hän ei ollut mitenkään erityisen kilpailuhenkinen ihminen, ja koin että se oli yksi asia mikä meitä yhdisti.
Toinen meitä yhdistävä luonteenpiirre oli uteliaisuus. Aleksandra oli syntyjään venäläinen. Hänen kanssaan oli mielenkiintoista keskustella sekä kulttuurien välisistä eroista että kulttuureita yhdistävistä tekijöistä. Sekä Kotkan että Lyypekin näyttelyn nimikin oli Dialog/Dialogi - 5::5, ja olimme yhtä mieltä siitä, että meidän pitää myös käydä dialogia eikä vain puhua sen käymisestä. Hän selvästi oli kiinnostunut minun näkökulmistani, riippumatta siitä mistä näkökulmista hän itse asioita katsoi. Olin otettu siitäkin, kuinka hän myös haastoi minua. Paluumatkalla rahtilaivan kyydissä kaikki muut kanssamatkustajamme olivat siinä vaiheessa jo luovuttaneet ja menneet nukkumaan, ja me kaksi vaan jatkettiin. Toki lopulta nukkumaan mekin mentiin pariksi tunniksi, ja sitten taas jatkettiin. Seuraavaksi Helsingin metrossa hän heitti minulle sellaisenkin idean, että pitäisikö meidän hakea näyttelyaikaa Kotkan Galleria Uusikuvasta? Sitten halattiin, lähdettiin omille teillemme ja jätettiin idea hautumaan. Enpä olisi arvannut, että se oli viimeinen kerta kun kasvotusten tavattiin. Tuntuu surulliselta, kun idea yhteisnäyttelystämme jäi vain ajatuksen tasolle.
Tämä Lyypekissä ottamani valokuva on minulle tärkeä muisto hänestä. Olimme jääneet muusta seurueesta hieman jälkeen, koska meitä kiinnosti lempeältä vaikuttava piru. Asiat eivät ole aina sitä miltä ne näyttävät: piru voi olla lempeämpi kuin osaamme kuvitellakaan. Vastaavasti lempeältä vaikuttavan ihmisen sisällä voi asua suurempi piru kuin osaamme kuvitellakaan.
Lämmin osanottoni Aleksandran läheisille.
Kiitos kaikesta ystävä.
Mikko
