Tänään olen miettinyt sellaista, että kannattaako omista vaikutteistaan kertoa? Olen useasti kallistunut siitä pidättäytyvälle kannalle jättääkseni katsojalle löytämisen ilon. Toisaalta eivät ne mitään salaisuuksiakaan ole. 

Kun kyse ei ole plagioinnista on vain mielenkiintoista miten vaikutteet syntyvät. Sodankylän elokuvajuhlilla 2022 esitettiin yksi suosikkielokuvistani: Nicholas Meyerin Time After Time (1979). Olin nähnyt sen ensimmäisen kerran tv:stä 1990-luvun lopulla. Elokuvassa H.G. Wells (Malcolm McDowell) matkustaa keksimällään aikakoneella 1970-luvun San Franciscoon jäljittääkseen omasta aikakaudestaan paenneen Viiltäjä-Jackin (David Warner). Sodankylässä ennen Time After Timen näytöstä Nicholas Meyer kysyi kuinka moni paikalla olijoista on nähnyt Jean-Luc Godardin Alphavillen (1965)? Noin yli puolet viittasi mukaan lukien minä. Meyeriä hieman hymyilytti: "Ok. Kun katsotte tämän minun elokuvani, niin ymmärrätte että minä myös olen nähnyt saman". Minuakin hymyilytti. En ollut aikaisemmin ymmärtänyt kyseistä yhteyttä, mutta siinä kohtaa se kaikki kävi järkeen: molemmissa teoksissa kun on samankaltaista omasta aikakaudesta pakenemista toiseen, omintakeisesti kulttuurisilla viittauksilla höystettynä. 

Kuinka moni teistä on nähnyt Stanley Kubrickin Hohdon (1980)? Kun katsotte tämän teokseni perävaunun, niin ymmärrätte että minä myös olen nähnyt saman. Olisikin hassua väittää, että Hohdon ylös valuvat vaaleanturkoosit alkutekstit yhdistettynä Wendy Carlosin musiikkiin eivät olisi taiteellisena ratkaisuna tehneet minuun mitään vaikutusta. Mainittakoon myös että olen päätynyt kuvaamaan menneisyyttä väreissä ja nykyhetkeä mustavalkoisena, koska teininä minuun on tehnyt vaikutuksen Pirjo Honkasalon Tulennielijä (1998). Itsereflektointiin melko kykeneväisenä olen tietoinen myös kolmannesta vaikuttajastani, vaikka ymmärsinkin asian laidan vasta jälkikäteen. Halusin pitää teokseni Viimeinen juhla Krimillä (2020) dokumentaarisena, mutta halusin myös kuvata jonkun kotia hajottavan työkoneen kauhan eräänlaisena dinosauruksen vertauskuvana. Ja kun myöhemmin katsoin toistamiseen Andrei Zvjagintsevin Leviathanin (merihirviö 2014), ymmärsin jälleen mistä olinkaan ottanut vaikutteeni. 

Hyvä niin.