Aleksandra Kulonen 1977 - 2026

Se on tapahtunut monelle. Nyt voidaan sanoa, että se on tapahtunut myös minulle: menetin ystävän lähisuhdeväkivallan seuraamuksena. Kun kuulin uutisesta ensimmäisen kerran, niin en osannut heti arvata että voisin tuntea uhrin. Viime maanantai-iltana yksityiskohdat alkoivat kuitenkin täsmäämään ja järkyttävä totuus paljastumaan: ystävämme ja kollegamme Aleksandra on surmattu. Kaikki viittaa nyt siihen, että tekijä on hänen oma aviomiehensä. Poliisi tutkii tapausta murhana. 

Lähisuhdeväkivalta on aihe, joka on vaivannut mieltäni pitkään. Minun kokemukseni mukaan harvassa ovat he, jotka eivät ole koskaan kuulleet puhuttavan ystäviin, tuttaviin, perheenjäseniin, naapureihin, sukulaisiin tai työtovereihin kohdistuneesta väkivallasta jossa tekijä on lähiomainen. En koe, että olisin siltä alunperinkään silmäni ja korvani sulkenut, mutta kyllä jonkinasteinen havahtuminen minulle tapahtui viime marraskuussa, kun luin artikkelin Suomen YK-liiton sivuilta. Silloin oli YK:n kansainvälinen päivä naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi. En aiemmin tiennyt, että Suomi tutkitusti on EU:n toiseksi väkivaltaisin maa naiselle. Tänä vuonna Suomi nousi kyseisessä tilastossa ykköseksi. En aiemmin tiennyt sitäkään, että joka kymmenes minuutti kuolee nainen kumppanin tai perheenjäsenen, entisen tai nykyisen toimesta. Kaikki se herättää minussa valtavasti kysymyksiä. Miksi näin on? Mikä piru meitä ihmisiä vaivaa? 

Emme ehtineet tuntea Aleksandran kanssa pitkään. Ensimmäisen kerran tapasimme lähellä lapsuuden kotiani Kotkan Kyminlinnassa vuonna 2007. Olin silloin katsomassa Repin-instituutin taidenäyttelyä paikassa jossa hän työskenteli opettajana. Kerroin että olin juuri saanut paikan Imatran taidekoulusta, ja Aleksandra kertoi että hän on käynyt saman koulun, ja mainitsi että siellä on hyvä opettaja nimeltään Juhani Järvinen. Se oli lyhyt, mutta minulle mieleenpainuva kohtaaminen. Sen jälkeen kului vuosia ennen kuin tiemme kohtasivat jälleen. Viime vuonna me ystävystyimme kun olimme rakentamassa näyttelyitä Kotkaan ja Lyypekkiin. Tapasin silloin myös Aleksandran kouluikäisen lapsen. Vaikutti siltä, että heillä oli hyvin lämpimät välit. Ymmärrän hyvin miksi hän oli ihmisiä, joiden kanssa minun oli helppo ystävystyä. Tuntui että hänen kanssaan oli helppo puhua ties mistä. Hänellä kun ei ollut tapana lukita lopullista vastausta, eikä hän nähdäkseni muutenkaan suhtautunut elämään minään haluatko miljönääriksi -kilpailuna. Ylipäätänsä minusta vaikutti siltä, että hän ei ollut mitenkään erityisen kilpailuhenkinen ihminen, ja koin että se oli yksi asia mikä meitä yhdisti. 

Toinen meitä yhdistävä luonteenpiirre oli uteliaisuus. Aleksandra oli syntyjään venäläinen. Hänen kanssaan oli mielenkiintoista keskustella sekä kulttuurien välisistä eroista että kulttuureita yhdistävistä tekijöistä. Sekä Kotkan että Lyypekin näyttelyn nimikin oli Dialog/Dialogi - 5::5, ja olimme yhtä mieltä siitä, että meidän pitää myös käydä dialogia eikä vain puhua sen käymisestä. Hän selvästi oli kiinnostunut minun näkökulmistani, riippumatta siitä mistä näkökulmista hän itse asioita katsoi. Olin otettu siitäkin, kuinka hän myös haastoi minua. Paluumatkalla rahtilaivan kyydissä kaikki muut kanssamatkustajamme olivat siinä vaiheessa jo luovuttaneet ja menneet nukkumaan, ja me kaksi vaan jatkettiin. Toki lopulta nukkumaan mekin mentiin pariksi tunniksi, ja sitten taas jatkettiin. Seuraavaksi Helsingin metrossa hän heitti minulle sellaisenkin idean, että pitäisikö meidän hakea näyttelyaikaa Kotkan Galleria Uusikuvasta? Sitten halattiin, lähdettiin omille teillemme ja jätettiin idea hautumaan. Enpä olisi arvannut, että se oli viimeinen kerta kun kasvotusten tavattiin. Tuntuu surulliselta, kun idea yhteisnäyttelystämme jäi vain ajatuksen tasolle. 

Tämä Lyypekissä ottamani valokuva on minulle tärkeä muisto hänestä. Olimme jääneet muusta seurueesta hieman jälkeen, koska meitä kiinnosti lempeältä vaikuttava piru. Asiat eivät ole aina sitä miltä ne näyttävät: piru voi olla lempeämpi kuin osaamme kuvitellakaan. Vastaavasti lempeältä vaikuttavan ihmisen sisällä voi asua suurempi piru kuin osaamme kuvitellakaan. 

Lämmin osanottoni Aleksandran läheisille. 

Kiitos kaikesta ystävä. 

Mikko

Pölyä tuulessa 2019 - 2026

Aktivismi kuvataiteessa

Eräs tuntemani taiteilija on aktivisti, mutta hän haluaa pitää aktivismin erillään omasta taiteestaan. Toiset taiteilijat puolestaan eivät ole kansanliikkeiden tai kansalaisjärjestöjen kanssa tekemisissä juuri lainkaan. Ymmärrän sen oikein hyvin. Taiteessa jos missä soisi olevan sijaa monenlaisille tavoille olla. Itse en ole koskaan ollut erityisen aktiivinen toimija millään tietyllä osa-alueella. Olen toki osallistunut muun muassa Saimaa ilman kaivoksia Ry:n, Sumud - Suomen Palestiina-verkoston, Elokapinan ja Joensuun rauhanryhmän järjestämiin mielenilmauksiin ja kulkueisiin, mutta en ole koskaan itse ollut järjestämässä mitään niistä. Varsinaisen työn ovat aina tehneet muut, ja arvostan heitä kovasti siitä. Viittaan siis pitkälti  aktiivisuuteen joka tapahtuu kentällä. Aktiivisuus kirjoittamalla ja somessa vaikuttamalla on oma lukunsa. Minulle on jostain syystä aina ollut luontevampaa olla enemmän sellainen sivusta tarkkailija, ja tuoda tärkeäksi katsomaani asiaa esille jollain omalla tavallani. Kuten valitsemalla aktivismi teosteni aiheeksi. On hyvä tehdä aiheista jotka kiinnostavat. Minussa herää toivoa ja tuntuu koskettavalta, kun seuraan esimerkiksi Greta Thunbergin matkaa Gazaan tai YK:n ilmastokokoukseen. Koen että ihmiskunnalla on jotain toivoa, kun elokapinalliset ymmärtävät mennä Mannerheimintielle istumaan. He kun ovat heitä, jotka tekevät jotain konkreettista asioiden eteen: vetoavat tutkittuun tietoon, vaativat kuuntelemaan asiantuntijoita ja ottamaan vastuuta. Voisipa useammin sanoa samaa heistä, jotka istuvat ministeriaitiossa. 

Voisipa sanoa, että Suomi ei riko ilmastolakia. Voisipa sanoa, että Orpo-Purran hallitus ei tee politiikkaa, joka johtaa ruokapulaan, makean veden loppumiseen ja lajien sukupuuttoon. Voisipa sanoa, että Suomi ei omalta osaltaan myötävaikuttanut Gazassa tapahtuneeseen massiiviseen lasten joukkosurmaan käymällä kauppaa Daavidin linko ohjuspuolustusjärjestelmästä. 

Aktivismi on yksi kantava teema Leena Reitun ja minun Häilyvät jäljet -näyttelyssämme. Se näkyy maalauksissani ja osittain käsitteellisesti myös valokuvissani. Leenan teoksissa se näkyy astetta konkreettisemmalla tavalla: esillä on valokuvien ja hänen päiväkirjamerkintöjensä muodossa koskettava dokumentaatio Helsingin Pirkkolan metsässä sijaitsevalta hakkuuaukolta. Leena tekee hienoja teoksia hakkuujätteestä, ja näyttelyn päätyttyä hän palauttaa ne hakkuuaukoille, jolloin veistokset voivat lahotessaan olla hyödyksi ekosysteemille. Onneksi kaiken ei tarvitse olla kaupan. Jaksan ihmetellä miksi Suomen metsiä kohdellaan niin huonosti? En ole nimittäin koskaan tavannut ihmistä, jonka tietäisin varsinaisesti vihaavan luontoa. 

Kun aktivismin lähihistorian tapahtumia ottaa huomioon, niin se auttaa ymmärtämään millä tavalla Elokapinakin on osa sitä jatkumoa. Äänestäminen ei ole demokratiassa ainoa tapa vaikuttaa: Koijärvi-liikkeen ansiosta Koijärveä ei kuivattu, ja osittain sen seurauksena Suomeen perustettiin ympäristöhallinto. Miten paljon kaunista luontoa olisikaan kadotettu ilman kansanliikkeitä ja aktiivista vastustusta? 

Mukavaa vappua 🌿

Maalaus: Mikko Kallavuo: Portaat Parlamenttiin, 120 x 145 cm, akryyli kankaalle, 2025. 

Video: Leena Reittu: Sawdust, mixed with snow, fingertips meet the wounded bark, 2021. Kuvaaja: Dominik Fleischmann, avustajat: Eline Gaudé, Janette Holmström, Jussi Nykänen, Selina Oakes ja Moss.

Häilyvät jäljet

Leena Reitun ja Mikko Kallavuon yhteisnäyttely Häilyvät jäljet käsittelee kodin, metsän, urbanisaation ja aktivismin sekä yksilöllisiä että yhteiskunnallisia merkityksiä. 

Kaksikko yhdistää luonnonmaisemaa ja urbaania: kuvaa sekä luonnon jättämiä jälkiä rakennettuun ympäristöön että ihmisen jättämiä jälkiä luontoon. Nähtävillä on veistoksia ja maalauksia. Originaalien teosten ohella esillä on myös valokuvia hakkuuaukoilla hiljalleen katoavista veistoksista sekä valokuvia rakennusten mukana tuhoutuvista seinämaalauksista. Reitun veistokset sammaloituvat, ja antavat muille lajeille uuden väliaikaisen kodin. Kallavuon seinämaalaukset murenevat, ja oman lajimme edustajat näyttävät katoavan niihin. Ihmisen aikaansaannoksista johtuen myös kaupunkiympäristössä koti näyttäytyy vähintäänkin uhanalaisena. Vaikka teokset kuvastavatkin ympäristön muutokseen ja kodin menettämiseen liittyvää pelkoa ja surua, ne voivat ilmentää myös jotain päinvastaista: voi olla myös lohdullista ja jopa toivoa herättävää, kun luonto alkaa valloittamaan jotain ihmisen rakentamaa ja hylkäämää. 

Näyttely on avoinna yleisölle Taidekeskus Idässä Lappeenrannassa 23.4.-16.5.2026.

Kansanedustaja ja lääkäri Päivi Räsänen on saanut korkeimman oikeuden tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Hän solvaa homoseksuaaleja ja esittää lääketieteen vastaisia väitteitä. Eikö se olisi samalla tavalla vastuutonta, jos lääkäri väittäisi, että rokotteet eivät toimi ja niitä ei kannata käyttää, silloin kun tutkimus sanoo toisin? 

Kävin tänään miettimään sellaista, että miten merkittävä vallankäyttäjä homeopaatti puolestaan on? 

Olin muistaakseni kymmenen, kun minut ensimmäistä kertaa vietiin erään homeopaatin vastaanotolla. Niitä käyntejä oli minulla sen jälkeen epäsäännöllisesti yli kymmenen vuoden ajan. Tottakai se oli oma valintani, ja kävin siellä vapaaehtoisesti vielä parikymppisenäkin. Se tuntui paikkana jotenkin mukavalta ja rauhoittavan kotoiselta. Ehkä juuri siksi siitä maailmasta irtaantuminen olikin henkisesti melko raskasta. Olisi nimittäin ollut houkuttelevampaa jatkaa itsensä huijaamista. Silloin ei olisi tarvinnut kokea sitä nöyryytystä, kun ymmärtää että homeopatiasta itseasiassa ei ollut minulle ikinä mitään hyötyä. Siitä oli lopulta pelkästään haittaa. Koska minut saatiin uskomaan, että lääkkeet ja lääketeollisuus ovat saatanasta, en käyttänyt lääkkeitä silloin kun olisin niitä tarvinnut. Ilman niitä uskomuksiani minun ei olisi esimerkiksi tarvinnut lapsena ja nuorena kärsiä siitepölyallergioista. Kun olisin vaan ottanut allergialääkkeet, niin ei olisi ollut joka kevät silmien vuotamista, jatkuvaa rään valumista, aivastelua, hengenahdistusta, väsymystä ja vaikeuksia keskittyä koulun käymiseen. 

Järjetöntä. 

Parikymppisenä aloin ymmärtämään, että kyseinen homeopaatti on rasisti. Ja että jostain syystä hän olettaa myös minun olevan rasisti. Ilmeisesti olin käynyt hänen luonaan jo niin pitkään, että hän uskalsi puhua minulle omista rotukäsityksistään luottamuksellisesti. Siinä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että olen väärässä paikassa. Voidaan sanoa, että lopullinen irtaantumiseni niistä uskomushoidoista tapahtui korona-aikana. Hän levitti somessa villejä salaliittoteorioita ja puhui rokotteen ottaneista niin kuin he olisivat käskyihin uskovia idiootteja. Kommentoin hänelle suoraan, että käytännössä kannustat ihmisiä riskeeraamaan oman terveytensä ja henkensä. Vähemmän yllättävästi totuus oli liikaa, ja hän poisti minut kavereistaan. Vaikka olenkin sitä mieltä, että hän käyttäytyy somessa vastuuttomasti, niin siitäkin huolimatta kannatan hänen oikeuttaan ilmaista itseään järjenvastaisesti. Ihminen tosin voi kuolla, kun hän ei ota rokotetta, ja se tuntuu minusta todella surulliselta. Koska mikä voisi olla surullisempaa kuin ihmisen turha kuolema. Siitäkin huolimatta kannatan myös ihmisen oikeutta tehdä myös se valinta itse. Olen iloinen siitä, kun 92-vuotias isoäitini ja 87-vuotias isoenoni tekivät oman valintansa itse, ja päättivät ottaa korona-rokotteet. Vastaavasti olen surullinen siitä, kun jonkun toisen vanhemmat ja isovanhemmat kuolivat turhaan. 

Korona lopulta pakotti minut hyväksymään ihmisiä omana epärationaalisena itsenään. Jos planeettamme laajuista tappavaa kulkutautia ei olisi tullut, niin todennäköisesti toiveajattelisin edelleenkin useammasta ihmisestä, että he voivat kyllä olla kanssani eri mieltä, mutta kykenevät siitä huolimatta tunnustamaan tosiasiat. Näin ei tosiasiassa ole. Eivät kaikki kykene katsomaan totuutta silmiin, ja toteamaan että rokotteilla itseasiassa on pelastettu miljoonien ihmisten henkiä. Tai vaikka kykenisivätkin, niin ei historialliset tunnustettavat tosiasiat välttämättä paina mitään sen rinnalla mikä on oma henkilökohtainen kokemus tai tuntemus asiasta. Muutos on silti aina mahdollista. Tiedosta voi tulla enemmän valttia kuin uskomuksesta. Jokaisen ihmisen käytöstä ohjailee tunteet, mutta sen rinnalle on mahdollista valita myös rationaalisuus. Onneksi näin on. 

Ei yksi homeopaatti tietenkään ole samankaltainen vallankäyttäjä kuin tunnettu lääkäri ja kansanedustaja. Konteksti on eri. Mutta on mielenkiintoista missä valtaa on ja miten sitä käytetään, tapahtuu se sitten yksityishenkilöiden somepäivityksissä tai parlamentissa. Kuulostaa se minusta oikeudenmukaiselta ratkaisulta, kun Päivi Räsänen saa tuomion korkeimmassa oikeudessa. Tai on se minusta vähintäänkin kohtuullista, että hänen asemassaan joutuu vastaamaan psykologian ja lääketieteen vastaisista sanoistaan. Ja toisin kuin halutaan uskoa tai antaa ymmärtää: tuomiossa kyse ei ole uskonnollisen mielipiteenilmaisun tai sananvapauden rajoittamisesta vaan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

"Tänään aion lähteä maailmaan, 

 Tänään tietäni kulkemaan 

 Eivät riitä enää maalaukset 

 Tahdon nähdä mitä on niiden takana" 

Kohti totaalista tuhoa?

Puolustusministeri Antti Häkkänen on tänään vahvistanut: Suomi sallii ydinaseiden maahantuonnin. Suomi siis purkaa ydinaseiden maahantuonnin täyskiellon, ja hallitus esittää, että jatkossa ydinräjähteen tuominen Suomeen olisi mahdollista, jos se liittyy Suomen puolustukseen? 

Tuntuu siltä kuin en löytäisi sanoja... 

Joten jaan erään teoreettisen fyysikon sanat vajaan 80 vuoden takaa. Lisäksi kannustan kaikkia ottamaan ne sanat vakavasti. Ja erityisesti huomioimaan, että kyseinen teoreettinen fyysikko ei kertonut henkilökohtaista mielipidettään tai uskomustaan. Hän yksinkertaisesti puhui siitä, mikä hänen näkökulmastaan oli puhdasta matematiikkaa. 

Onko kulttuuriala on luokkahähmäinen ala?

Kirjastosta lainaamani Riina Tanskasen kaksi kirjaa, Tympeät tytöt Aikuistumisriittejä ja Luokkakipuja, herättivät minussa paljon ajatuksia. Miten paljon elämäämme määritteleekään se mihin yhteiskuntaluokkaan satumme syntymään? Miten paljon se vaikuttaakaan siihen miten itse määrittelemme itsemme, mistä uskallamme unelmoida, mihin ammattiin päädymme jne? 

Kun olin lukenut Luokkakipuja loppuun, niin mieleeni muistui taidemaalari Anna-Leena Vilhusen tyttären elokuvaohjaaja Selma Vilhusen kolumni, jonka olin lukenut 2019. Hän esitti siinä näkökulman, jonka mukaan monen päätökseen ylipäänsä lähteä opiskelemaan taidealaa voi vaikuttaa perheen ja suvun taloudellinen ja kulttuurinen pääoma, ja sitä kautta vahva turvaverkko. Jokin minussa oli aluksi sitä näkökulmaa vastaan, en silloin oikein vielä ymmärtänyt mistä hän puhuu. Esitin mielessäni vasta-argumentteja, ja mietin miten hienoa Suomessa onkaan se, kun taustoistamme riippumatta me olemme oikeutettuja opintotukeen, miten hienoa kun meillä on ilmainen koulutus jne. Ne eivät globaalisti ole lainkaan itsestäänselvyyksiä, ja siinä suhteessa Suomi on melko edistyksellinen maa, ajattelin. Minulla oli nuorempana melko välinpitämätön suhtautuminen siihen mistä yhteiskunnallisesta asemasta kukakin tulee. Se ei ollut kapinallisuutta vaan yksinkertaisesti välinpitämättömyyttä. En vaan osannut nähdä ihmisten välillä sellaisia eroja. Vaikka minulla olikin vilkas mielikuvitus, niin en kuitenkaan osannut mielikuvitella sellaista, että ihminen jotenkin automaattisesti olisi yhdessä samassa asemassa koko elämänsä. Olin pikemminkin vakuuttunut siitä, että myös korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa voi elää soossissa, eikä sekään automaattisesti ole pysyvänlaatuista soossia. Orson Wellesin Citizen Kane ja muut teini-ikäisenä katsomani elokuvat varmasti vaikuttivat tähän ihmiskäsitykseeni. 

Myöhemmin olen kuitenkin alkanut ymmärtämään Selma Vilhusen kolumnin näkökulmaa. Ja nykyään näen asian hyvin pitkälti samalla tavalla kuin hän. Aloin ymmärtämään, että myös oma taustani on vaikuttanut elämääni paljon enemmän kuin mitä olin siihen mennessä kuvitellutkaan. Voidaan sanoa, että tulen työväenluokkaisesta perheestä. Molemmat vanhempani ovat nyt jo eläkkeellä. Isä toimi kirvesmiehenä melkein 40 vuotta samassa työpaikassa Kotkan kaupungin Satamarakennustoimistossa, joka nimellisesti vaihtui viimeisinä vuosina Katutoimistoksi. Hän muun muassa rakensi laitureita. Äiti toimi talonmiehenä, luontaistuotekauppiaana, hautausmaan puistotyöntekijänä ja sairaalan laitoshuoltajana. Suvussa ei ollut taiteilijoita. Jos mielikuvitellaan että olisi ollut, niin siinä tapauksessa minun olisi varmaankin ollut helpompi mieltää itsenikin sellaiseksi. Jos perheessä ja suvussa olisi ollut taiteilijoita, niin varmaankin olisi tuntunut myös luontevammalta hakeutua alalle jo hieman aikaisemmin. Sen sijaan että sahaan neljä vuotta kattotuoleja ennen kuin edes uskallan hakea taidekouluun ensimmäistä kertaa. Yhteiskunnan tarjoama ilmainen koulutus ei siis ole tae siitä millaiseksi itsensä uskaltaa mieltää. 

Nykyään ymmärrän muutenkin paremmin mitä luokkaerot käytännössä merkitsevät. Siitäkin huolimatta että itsellenikin on edelleen hieman hähmäistä mihin luokkaan kuulun. Tai ehkä juuri siksi. Se ei ole kulttuurialoilla lainkaan tavatonta. Toisaalta on niin, että olen tehnyt luokkahypyn ammattikoulun käyneestä puusepästä korkeakoulutetuksi kuvataiteilijaksi. Toisaalta puuseppänä, puistotyöntekijänä ja kattotuolien valmistajana toimiessani elämäni oli taloudellisesti turvatumpaa. Ei silloin ollut vastaavanlaista toistuvaa epätietoisuutta siitä saanko työstäni ansiota vai en. Ei silloin tarvinnut niin miettiä mistä eri lähteistä ja millä eri tavoilla ansioni mahdollisesti kertyvät. Kun saan apurahaa taiteelliseen työskentelyyn, niin muutos aiemmasta ammatistani kertyvään ansioon ei ole merkittävä. Kun puuseppänä sain työstäni ansiota, niin vältyin kritiikiltä täysin. Kun kuvataiteilijana olen saanut työstäni ansiota, niin kritiikiltä  en ole täysin välttynyt, mutta en myöskään muista koskaan kuulleeni mitään erityisen täsmällisesti perusteltua kritiikkiä. Toisaalta sanotaan, että mitään taidetta ei pitäisi kustantaa verovaroin. Toisaalta saatetaan sanoa, että taiteilijoille lähtökohtaisesti ei pitäisi myöntää mitään apurahoja miltään taholta, koska kaikki ne rahat lopulta ovat pois veronmaksajien rahoista, olipa maksava taho sitten valtio tai yksityinen säätiö. Jos kulttuurialaan ei liittyisi niin paljon hähmäisyyttä, niin ehkä myös kritiikki voisi olla vähemmän hähmäistä ja enemmän tosiasioihin perustuvaa. 

Juuri sitä hähmäisyyttä Riina Tanskanen ansioituneesti purkaa. 

Klassikon asemaan päässeet feministiset kirjat käsittääkseni ovat pitkälti olleet valkoisten korkeakoulutettujen naisten kirjoittamia teoksia. Maailmassa on varmasti lukemattomia hyviä kirjoja, joita sattuneista syistä emme ole koskaan lukeneet. Niitä ovat kirjoittaneet muihin kansanryhmiin kuuluvat naiset, joille ei ole suotu maailmassa tilaa. Myös Riina Tanskanen on luokkahypyn tehnyt ja korkeasti koulutettu, mutta minun mielestäni hänen eri luokkakipujen käsittely vaikuttaa hyvin rehelliseltä, inhimilliseltä ja analyyttiseltä. Se että hän ylipäätänsä sarjakuvan muodossa julkaisee tietokirjallisuutta ja nostaa puheenaiheeksi yhteiskuntaluokat on jo itsessään raikasta, tervetullutta ja arvokasta. 

Seuraavaksi luen Tanskasen ja Samu Kuopan kirjaa Kapitalismin suuri illuusio. Siinä on hienoa sanastoa, kuten moderni munkkilatina, mikä viittaa vallitsevaan talouspuheeseen. Jo vuosi sitten lainasin sen kirjastosta, mutta koska olen hidas lukija, ja koska joku oli ehtinyt varata sen, niin kirja jäi minulta silloin kesken. Hiljattain ostin sen omaksi, vaikka harvemmin minulla on varaa ostaa kirjoja uutena. Joihinkin kirjoihin on mukava palata aina uudestaan, ja siinä mielessä olisi mukavaa, jos myös Tympeät tytöt löytyisivät omasta hyllystäni. Toisaalta ajattelen, että ei kaikkea itselleen merkityksellistä tarvitse omistaa. 

Onneksi on kirjastot. 

Slava Ukraini

Akustiikkatestauksen näet ja kuulet täältä. Kiviplaneetalle pääset täältä.

Törkypostia, salaliittoteorioita, asiaa ja banneja

Sosiaali- ja terveysministeriksi nimitetty Wille Rydman kertoo somessa saavansa törkypostia. Hän itse on kutsunut Lähi-idän ihmisiä aavikkoapinoiksi, ja harmitellut sitä kun "kielonpenteleet leviävät ja lisääntyvät kuin somalit". 2023 Helsingin Sanomat julkaisi Rydmanin vanhoja yksityisviestejä, joista paljastui toistuva rasistinen kielenkäyttö. Se ei tietenkään sinänsä poista sitä etteikö hän itsekin olisi voinut saada osakseen kohtuuttomia solvauksia. Varmasti onkin, mitä se törkyposti sitten ikinä onkaan. Rydman on kuitenkin elävä esimerkki myös siitä kuinka kohtuutonta ja suhteetonta kiusaajan uhriutuminen voi olla. Syyllisinä saamaansa törkypostiin ministeri pitää "netin sakean päädyn salaliittoteoreetikkoja" sekä heitä lietsovia "sofiavirtoja". 

Vuodet kuluvat, mutta eräs asia hieman hävettää minua edelleenkin. Se että nuorempana olen somessa joskus käyttänyt huonoa harkintaa ja sanonut aika pahastikin. Nuorempana en kuitenkaan koskaan saanut somessa banneja. Keski-ikäisenä kyllä saan, ja se puolestaan ei hävetä minua lainkaan. Minua ei myöskään erityisesti vaivaa se että saan niitä, koska katson että jokaisella on oikeus halutessaan antaa niitä minulle. Mutta oman kokemukseni mukaan mitä enemmän keskittyy itse asiaan menemättä henkilökohtaisuuksiin, niin sitä helpommin niitä saa. Euroviisuedustaja Erika Vikmanin instagram-tilillä minun ei tarvinnut muuta kuin sanoa sana Palestiina. Olen myös kuullut että banneja on tullut jo siitä, kun on vain tykännyt kommentista jossa mainitaan Palestiina. Myös kuvataiteilija Nanna Sudelta ja europarlamentaarikko Mika Aaltolalta olen saanut bannit, kun olen puhunut Gazassa tapahtuvasta kansanmurhasta ja etnisestä puhdistuksesta. Entiseltä ministeriltä Wilhelm Junnilalta sain bannit kun mainitsin hänen vaalimainoksensa aivan ilmeisestä uusnatsisymboliikasta eli numerosarjasta 14/88. Oheisessa kuvassa näkyvän eilisen kommenttini jälkeen sain bannit myös Wille Rydmanilta. 

Hieman mietityttää että mistä syystä? 

Kuulunko minäkin kenties netin sakean päädyn salaliittoteoreetikkoihin tai heitä lietsoviin sofiavirtoihin vai voisiko kenties kyse olla jostain muusta? Kuten pyrkimyksestä leimata toisinajattelijat edustamaan jotain muuta mitä he itse asiassa edustavat? Jos kommentistani paistaa maalittaminen tai sakean päädyn salaliittoteoria, niin millä tavalla se paistaa? Eikö kuitenkin ole tosiasia, että Wille Rydman on lähettänyt seksuaalissävytteisiä viestejä alaikäisille tytöille? Kun ottaa huomioon miten paljon kyseenalaista huomiota hän on saanut, niin eikö sekin ole vain tosiasia, että hän on epärehellisyydestään tunnettu Suomen kansalainen? Ja onko se enemmän minun henkilökohtainen mielipiteeni vai tosiasia, että Wille Rydman ei ole erityisen tunnettu siitä mistä Suomen perustuslain mukaan ministerin on oltava tunnettu?

Lastensuojelusta vastaavaksi ministeriksi voi siis päästä henkilö, joka todistetusti on lähettänyt seksuaalissävytteisiä viestejä alaikäisille tytöille. Esitys uudeksi ministeriksi tuli kyseisen puolueen puheenjohtajalta, ja heidän valintansa oli yksimielinen. Minä puolestani nyt mietin kahta kysymystä. Ensinnäkin tottakai ihan vaan perustavanlaatuisesti että mitä helvettiä täällä tapahtuu? Lisäksi mietin miltä perussuomalaisia äänestäneistä, alaikäisten lasten vanhemmista nyt tuntuu, ja mitä he tästä kaikesta mahdollisesti ajattelevat?

Pyeri säämi aalmugpeivi! 
Buori sámi álbmotbeaivvi! 
Šiõǥǥ saaʹmi meersažpeiʹvv! 

Orpo-Purran hallitus on historiallisen surkea ja epäihmillinen, ja vaikka se murentaakin hyvinvointivaltiota ja kansainvälistä sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, niin jotain positiivistakin on heidän hallituskautenaan tapahtunut: viime kesäkuussa eduskunta hyväksyi saamelaiskäräjälain uudistuksen. Vihdoinkin. 

Työtä vielä riittää rakenteellisen rasismin vähentämiseksi. Kun totuuskomissio viime joulukuussa julkaisi raportin saamelaisten kokemasta järjestelmällisestä väkivallasta ja sorrosta, niin millä tavalla Helsingin Sanomat asiasta kertoi? He eivät löytäneet haastatteluunsa yhtään ainutta saamelaista. Kun Saamelaisneuvosto otti tammikuussa kantaa Trumpin Grönlanti-puheisiin, niin millä tavalla Yle asiasta kertoi? Mainitsi ensin alaotsikossa, että Trumpin puheet suututtivat saamelaiset. Sitten onneksi korjasi artikkeliaan poistamalla siitä oletetun suuttumuksen, ja mainitsi että Saamelaisneuvosto ei ole saamelaisten virallinen edustaja vaan kansalaisjärjestö, joka ei kannanotossaan varsinaisesti arvioinut saamelaisten suhtautumista asiaan.

Miten helposti voidaankaan paitsi yksilöitä myös jopa kokonaisia kansoja leimata joko "tunteviksi" tai "rationaalisiksi", ja miten valikoivaa se onkaan. En ymmärrä lainkaan miksi näin pitäisi olla? 

Presidentti Alexander Stubb on tunnettu golfdiplomatiastaan, mutta hiljattain hän onnistui ilahduttamaan myös minua: hän sanoi valtiopäivien avajaisissa aiempaa suoremmin, että Suomen ja Euroopan arvot ovat erilaiset kuin nykyisten Yhdysvaltojen. Millä tavalla media asiasta EI kertonut? Tällä tavalla: "Trump suututti suomalaiset". Median huomio ei keskittynyt siihen miltä Suomen presidentistä tai Suomen kansasta nyt oletettavasti tuntuu. Media keskittyi itse asiaan. Miksi ei voisi keskittyä itse asiaan kaikista kansoista puhuttaessa? 

Kuva paidassani: Sámi Hustlerin tekemä, Suohpanterrorin teokseen perustuva Saamelaiskäräjälaki-teos. 

Hyvää saamelaisten kansallispäivää!

Susi todistetusti on uhanalainen. Susi kuuluu Suomen luontoon.

On äärimmäisen vastenmielistä, kun Orpo-Purran hallitus päätöksillään sallii eri lajien järjettömän tappamisen. Mitättömin syin. Hallitus ei perustele päätöksiään kiistattomilla tosiasioilla vaan pikemminkin kansalaisten huolilla ja peloilla. Luonnollisesti vetäen mutkat suoriksi: ikään kuin samat (alkukantaiset) huolet ja pelot demokraattisesti edustaisivat koko kansaa. Lukuisat tutkimukset vuosien mittaan ovat selvästi osoittaneet, että susi on mainettaan vaarattomampi. Normaalisti se väistää ihmistä. Me tiedämme, että susi pyrkii pesimään mahdollisimman rauhallisilla alueilla ja saattaa laumaeläimenä elää hyvin huomaamatonta perhe-elämää. Suomessa on yli kuusi miljoonaa ihmislajia edustavaa asukasta, ja aivan varmasti joukkoomme mahtuu myös heitä, jotka perustavat käsityksensä oman henkilökohtaisen kokemuksensa ja myyttien lisäksi myös tutkimustuloksiin. Millä oikeudella hallitus mitätöi kaiken tämän? 

Tekisi mieleni sanoa, että jos kyseessä ei olisikaan susi vaan ihminen, niin siinä tapauksessa järjetöntä tappamista hallitus ei sallisi. Mutta valitettavasti sekään ei aivan pidä paikkansa. Nimittäin kaikki viittaa siihen, että kun ihminen edustaa toista etnistä ryhmää, niin hänen tappamisensa on asia, jota helpommin katsotaan läpi sormien. Tappamista kaikissa tapauksissa ei edes yritetä estää vaan siihen pikemminkin myötävaikutetaan. Ihmisille käytännössä myönnetään kaatolupia siinä missä susillekin. Mitä muutakaan voi sanoa esimerkiksi Suomen ja Israelin asekaupoista? Daavidin linko päätetään hankkia eikä kauppoja peruta edes siinä vaiheessa, kun varmuudella tiedetään mihin ne rahat menevät: lasten tappamiseen. 

Harva asia voisi ilahduttaa minua yhtä paljon kuin tämän hetkisen hallituksemme kaatuminen. On hyvä unelmoida inhimillisemmästä ja vastuullisemmasta valtionjohdosta, mutta sellaista odotellessa on hyvä löytää elämään muitakin ilon aiheita. Onneksi on esimerkiksi hyviä kirjoja, kuten Riina Tanskasen Tympeät tytöt ja Syksy Räsäsen Israelin apartheid. Suosittelen lämpimästi.