En varmasti ole ainoa, jonka pitää hengittää syvään ja laskea kymmeneen esimerkiksi siinä kohtaa kun presidentti Stubb ehdottelee jääkylpyä tai jotenkin muuten leimaa keskustelun haluisia hysteerisiksi. Sen vielä käsitän, että Trumpista puhuttaessa on noudatettava tiettyä varovaisuutta ja diplomatiaa, mutta minulla on suuria vaikeuksia käsittää mitä tosiasioiden tunnustamatta jättämisellä ja ehdoin tahdoin mielistelyllä lopulta saavutetaan? Onko sellainen todella niin välttämätöntä kuin annetaan ymmärtää? Kun Trump esimerkiksi kertoo suunnittelevansa Gazasta Lähi-idän Rivieraa, niin onko välttämätöntä että Suomen pääministeri haastattelutunnillaan ilmaisee tämänkaltaisille suunnitelmille tukensa? Onko aivan välttämätöntä että Suomen poliittinen johto kertoo käytännössä kannattavansa etnistä puhdistusta, sotarikosta ja rikosta ihmisyyttä vastaan?
Kaikesta huolimatta eilen tapahtui jotain mikä haastoi minut ajattelemaan asiaa hieman toisesta näkökulmasta. Se on kokonaan Martti Koskenniemen ansiota, koska hänen hyvin asiantuntevia näkemyksiään on vaikeaa olla arvostamatta.
Katsoin Ylen Ykkösaamua jossa hän kertoi muun muassa sen, että hänen mielestään Paasikiven ja Kekkosen linja oli onnistunut. Neuvostoliittoa mielistelevällä linjalla kyettiin luomaan hyvinvointia Suomeen, vaikka sillä olikin hintansa. Hän kertoi myös, että me olemme tottuneet ulkopoliittiseen tekopyhyyteen, ja että ehkä sitä tekopyhyyttä tänä päivänäkin tarvitaan. Siinä kohtaa minulle tuli mieleen Oscar Schindler. Miten paljon hyvää hän toisen maailmansodan aikana saavuttikaan olemalla niissä olosuhteissa opportunisti ja tekopyhä natseja kohtaan? Ei varmasti olisi pelastanut niin monen ihmisen henkeä, jos ei olisi ymmärtänyt valehdella. Ja tämä vain yhtenä historiallisena esimerkkinä tekopyhyyden hyvyydestä. Ei minunkaan mielestäni totuuden puhuminen ole tilanteessa kuin tilanteessa automaattisesti hyvä asia. Varsinkaan silloin kun toisessa vaakakupissa on ihmishenkien pelastaminen.
Muutamaa tuntia myöhemmin tapahtui se, että näin somessa Stubbin jakamana valokuvan jossa Trump ja Stubb poseeraavat golfkentällä. Ja vaikka henkilökohtaisesti siinä kohtaa minusta tuntuikin siltä kuin eläisin keskellä kauhuelokuvaa, niin siitä huolimatta kysyin itseltäni: voisiko tämä kuitenkin toisaalta olla sellaista tekopyhyyttä mitä maailma nyt näissä olosuhteissa tarvitsee? En kuitenkaan kauaa miettinyt sitä kysymystä, ja palasin jälleen aiempaan näkökulmaani. Kun katson kyseistä valokuvaa, niin en kertakaikkiaan pysty uskomaan siihen, että se mitä näen olisi todella jotain sellaista mitä maailma ja ihmiskunta nyt ehdottomasti tarvitsee. Meitä uhkaa nälänhätä, autoritääriset johtajat, ydinaseet, luonnonkatastrofit, se että koko planeetta muuttuu elinkelvottomaksi. Ihmiskunta tekee itsemurhaa! Ratkaisu tähän kaikkeen ei vaan kertakaikkiaan voi olla mikään moderni Paasikiven ja Kekkosen linja, golf ja kaverikuvissa poseeraaminen. Tai mikään muukaan vastaava todellisuudesta vieraannuttaminen.
En usko että ihmiskunta tulee selviämään ilman totuuden puhujia.
