Koomikko Iikka Kivellä on minun mielestäni ollut paljon hyviä ja asiallisesti perusteltuja näkökulmia. Hän on puhunut paljon hyvää esimerkiksi ympäristönsuojelun ja aktivismin puolesta. Ja esittänyt asiallista kritiikkiä Suomen hallituksen häpeällisestä toimintakyvyttömyydestä. Muun muassa puuttua Gazassa parasta aikaa tapahtuvaan kansanmurhaan.
Myös Kiven militaristisista näkökulmista on ollut selviä merkkejä jo aiemminkin, mutta viime viikonloppuna hän onnistui somessa minut hieman yllättämään. En osannut arvata miten avoimesti hän voisi kannattaa sitä, että Naton tulisi kyselemättä ampua alas jokainen venäläiskone, joka piipahtaa Nato-maan ilmatilassa. Hän nähtävästi ei pidä lentäjien ja hävittäjien alas ampumista droonien alas ampumista kummempana, eikä kutsuisi sellaista provosoitumiseksi vaan itsepuolustukseksi. Kivi myös avoimesti ihmettelee mitä hyötyä diplomatiasta tässä tapauksessa on. Hän selvästi maalailee mielikuvia siitä kuinka mekin päästään pian kokeilemaan sotimista Venäjän kanssa. Suora lainaus: "Sitten tapellaan, jos sitä kerran haluavat. Sodan välttely keinolla millä hyvänsä ei Venäjän kohdalla toimi, onhan se nähty.". Kun joku toinen kutsuu hävittäjien alas ampumista äärimmäiseksi keinoksi, niin siihen näkökulmaan Kivi suhtautuu jonkin sortin naurettavuutena. On minusta hieman yllättävää, kun hän ei näe mahdollisessa provokaatioon vastaamisessa mitään sen suurempaa eskalaation riskiä. Puhuu siitä pikemminkin jonkinlaisena elämämme tilaisuutena johon tulisi vaan tarttua. Syvästi hämmästelen myös Kiven ja muiden keskusteluun osallistuvien suhtautumista Putinin ydinaseella uhkailuun. Kutsuvat sitä lataamattomaksi aseeksi, ja painottavat miten epätodennäköistä sen käyttö heidän mielestään on. En tiedä miksi he niin kovasti uskovat nimen omaan siihen, että Putin ainoastaan uhkailee. Maailmassa on niin paljon ydinaseita, että kaiken elämän voi täältä tuhota moninkertaisesti. Joka muuta väittää, on vieraantunut todellisuudesta. Ydinaseella uhkailu kenties on lataamaton ase, mutta ydinase itsessään on ollut ladattu ase niin kauan kuin se on ollut olemassa. Halusivat he sitä tai eivät. Myös vahingon mahdollisuus on syytä ottaa huomioon, ja palauttaa mieleen läheltä piti tilanteet. Vaikka muuta väitetään, Putinin päätös hyökätä Ukrainaan oli itse asiassa järjenvastainen. Me tiedämme sen, ja on muitakin aivan selviä merkkejä siitä, että Putin joko ei käsitä tai ei välitä siitä, miten massiivista tuhoa ja kärsimystä hän saa aikaiseksi. Miksi siis olisi johdonmukaista odottaa Putinilta erityisen rationaalista harkintaa myöskään ydinaseen käytön suhteen? Miksi vähätellä ydinaseen käytön riskiä, kun se riski aivan selvästi on todellinen? Iikka Kivi ei varmasti ole ainoa, joka aktiivisesti sekä vastustaa luonnon tuhoamista että näkee sotaan valmistautumisen jonkinlaisena melko ehdottomana välttämättömyytenä. Itse en suhtaudu sotaan valmistautumiseen lainkaan samalla tavalla. Enkä myöskään kuvittele sen tuovan mukanaan ensisijaisesti vain rauhaa ja vakautta, ja varsinkaan luonnon tarpeita en usko sen palvelevan lainkaan.
Sanoisin että harvassa on ihminen, joka ei ole koskaan kuullut näitä Flavius Vegetius Renatuksen kuuluisia sanoja: "Si vis pacem, para bellum - Kun haluat rauhaa, valmistaudu sotaan". Ja sanoisin että vielä harvemmassa on lainaus, joka tuoksahtaisi yhtä tunkkaiselta. Miksi emme valmistautuisi diplomatiaan? Miksi emme valmistautuisi rauhaan? Tottakai diplomatian saavuttaminen varsinkin Venäjän kanssa kuulostaa nyt kaukaiselta, mutta onko jokin järkeen käyvä syy miksi siihen ei lainkaan tulisi edes pyrkiä? En keksi ainuttakaan. Enkä varsinkaan usko löytäväni kysymykseeni vastausta 300-luvulla eläneeltä roomalaiselta sotilasteoreetikolta, jonka elämästä en tiedä juuri mitään. Jos jokin on este diplomatian ja rauhan pyrkimyksille, niin kaiken järjen mukaan ei ainakaan tosiasioiden tunnustaminen. On siis nähdäkseni täysin mahdollista toimia diplomaattisesti ja samaan aikaan esimerkiksi tunnustaa, että Putin on kansainvälisesti etsintäkuulutettu sotarikollinen, joka pitää saada vastuuseen.
Lopuksi taidemaalari Auguste Renoirin pojan ja elokuvaohjaaja Jean Renoirin edelleen raikkaat ja toivoa herättävät näkökulmat. Hän yritti estää sodan syttymisen elokuvallaan Suuri illuusio, joka valmistui 1937. Pian toinen maailmansota kuitenkin syttyi, ja myöhemmin Renoir tunnusti ettei elokuvalla ole sellaista voimaa, mikä voisi poistaa sodan maailmasta. Mutta hän sentään omissa olosuhteissaan teki edes jotain. Hän sentään ei aivan petteri orpona seurannut kansanmurhaa tumput suorana sivusta. Renoirin mukaan nimenomaan sota on illuusioista suurin. On hyvä kysymys miksi valmistautua nimenomaan ihmisen keksinnöistä suurimpaan järjettömyyteen? Miksi ylipäätänsä valmistautua mihinkään sellaiseen, minkä tosiasiassa tietää ensisijaisesti edustavan toiveita jotka eivät koskaan toteudu ja lupauksia joita ei koskaan täytetä?
