Eräs tuntemani taiteilija on aktivisti, mutta hän haluaa pitää aktivismin erillään omasta taiteestaan. Toiset taiteilijat puolestaan eivät ole kansanliikkeiden tai kansalaisjärjestöjen kanssa tekemisissä juuri lainkaan. Ymmärrän sen oikein hyvin. Taiteessa jos missä soisi olevan sijaa monenlaisille tavoille olla. Itse en ole koskaan ollut erityisen aktiivinen toimija millään tietyllä osa-alueella. Olen toki osallistunut muun muassa Saimaa ilman kaivoksia Ry:n, Sumud - Suomen Palestiina-verkoston, Elokapinan ja Joensuun rauhanryhmän järjestämiin mielenilmauksiin ja kulkueisiin, mutta en ole koskaan itse ollut järjestämässä mitään niistä. Varsinaisen työn ovat aina tehneet muut, ja arvostan heitä kovasti siitä. Viittaan siis pitkälti aktiivisuuteen joka tapahtuu kentällä. Aktiivisuus kirjoittamalla ja somessa vaikuttamalla on oma lukunsa. Minulle on jostain syystä aina ollut luontevampaa olla enemmän sellainen sivusta tarkkailija, ja tuoda tärkeäksi katsomaani asiaa esille jollain omalla tavallani. Kuten valitsemalla aktivismi teosteni aiheeksi. On hyvä tehdä aiheista jotka kiinnostavat. Minussa herää toivoa ja tuntuu koskettavalta, kun seuraan esimerkiksi Greta Thunbergin matkaa Gazaan tai YK:n ilmastokokoukseen. Koen että ihmiskunnalla on jotain toivoa, kun elokapinalliset ymmärtävät mennä Mannerheimintielle istumaan. He kun ovat heitä, jotka tekevät jotain konkreettista asioiden eteen: vetoavat tutkittuun tietoon, vaativat kuuntelemaan asiantuntijoita ja ottamaan vastuuta. Voisipa useammin sanoa samaa heistä, jotka istuvat ministeriaitiossa.
Voisipa sanoa, että Suomi ei riko ilmastolakia. Voisipa sanoa, että Orpo-Purran hallitus ei tee politiikkaa, joka johtaa ruokapulaan, makean veden loppumiseen ja lajien sukupuuttoon. Voisipa sanoa, että Suomi ei omalta osaltaan myötävaikuttanut Gazassa tapahtuneeseen massiiviseen lasten joukkosurmaan käymällä kauppaa Daavidin linko ohjuspuolustusjärjestelmästä.
Aktivismi on yksi kantava teema Leena Reitun ja minun Häilyvät jäljet -näyttelyssämme. Se näkyy maalauksissani ja osittain käsitteellisesti myös valokuvissani. Leenan teoksissa se näkyy astetta konkreettisemmalla tavalla: esillä on valokuvien ja hänen päiväkirjamerkintöjensä muodossa koskettava dokumentaatio Helsingin Pirkkolan metsässä sijaitsevalta hakkuuaukolta. Leena tekee hienoja teoksia hakkuujätteestä, ja näyttelyn päätyttyä hän palauttaa ne luontoon, jolloin veistokset voivat lahotessaan olla hyödyksi ekosysteemille. Onneksi kaiken ei tarvitse olla kaupan. Jaksan ihmetellä miksi Suomen metsiä kohdellaan niin huonosti? En ole nimittäin koskaan tavannut ihmistä, jonka tietäisin varsinaisesti vihaavan luontoa.
Kun aktivismin lähihistorian tapahtumia ottaa huomioon, niin se auttaa ymmärtämään millä tavalla Elokapinakin on osa sitä jatkumoa. Äänestäminen ei ole demokratiassa ainoa tapa vaikuttaa: Koijärvi-liikkeen ansiosta Koijärveä ei kuivattu, ja osittain sen seurauksena Suomeen perustettiin ympäristöhallinto. Miten paljon kaunista luontoa olisikaan kadotettu ilman kansanliikkeitä ja aktiivista vastustusta?
Mukavaa vappua 🌿
Maalaus: Mikko Kallavuo: Portaat Parlamenttiin, 120 x 145 cm, akryyli kankaalle, 2025.
Video: Leena Reittu: Sawdust, mixed with snow, fingertips meet the wounded bark, 2021. Kuvaaja: Dominik Fleischmann, avustajat: Eline Gaudé, Janette Holmström, Jussi Nykänen, Selina Oakes ja Moss.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti