Kirjastosta lainaamani Riina Tanskasen kaksi kirjaa, Tympeät tytöt Aikuistumisriittejä ja Luokkakipuja, herättivät minussa paljon ajatuksia. Miten paljon elämäämme määritteleekään se mihin yhteiskuntaluokkaan satumme syntymään? Miten paljon se vaikuttaakaan siihen miten itse määrittelemme itsemme, mistä uskallamme unelmoida, mihin ammattiin päädymme jne?
Kun olin lukenut Luokkakipuja loppuun, niin mieleeni muistui taidemaalari Anna-Leena Vilhusen tyttären elokuvaohjaaja Selma Vilhusen kolumni, jonka olin lukenut 2019. Hän esitti siinä näkökulman, jonka mukaan monen päätökseen ylipäänsä lähteä opiskelemaan taidealaa voi vaikuttaa perheen ja suvun taloudellinen ja kulttuurinen pääoma, ja sitä kautta vahva turvaverkko. Jokin minussa oli aluksi sitä näkökulmaa vastaan, en silloin oikein vielä ymmärtänyt mistä hän puhuu. Esitin mielessäni vasta-argumentteja, ja mietin miten hienoa Suomessa onkaan se, kun taustoistamme riippumatta me olemme oikeutettuja opintotukeen, miten hienoa kun meillä on ilmainen koulutus jne. Ne eivät globaalisti ole lainkaan itsestäänselvyyksiä, ja siinä suhteessa Suomi on melko edistyksellinen maa, ajattelin. Minulla oli nuorempana melko välinpitämätön suhtautuminen siihen mistä yhteiskunnallisesta asemasta kukakin tulee. Se ei ollut kapinallisuutta vaan yksinkertaisesti välinpitämättömyyttä. En vaan osannut nähdä ihmisten välillä sellaisia eroja. Vaikka minulla olikin vilkas mielikuvitus, niin en kuitenkaan osannut mielikuvitella sellaista, että ihminen jotenkin automaattisesti olisi yhdessä samassa asemassa koko elämänsä. Olin pikemminkin vakuuttunut siitä, että myös korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa voi elää soossissa, eikä sekään automaattisesti ole pysyvänlaatuista soossia. Orson Wellesin Citizen Kane ja muut teini-ikäisenä katsomani elokuvat varmasti vaikuttivat tähän ihmiskäsitykseeni.
Myöhemmin olen kuitenkin alkanut ymmärtämään Selma Vilhusen kolumnin näkökulmaa. Ja nykyään näen asian hyvin pitkälti samalla tavalla kuin hän. Aloin ymmärtämään, että myös oma taustani on vaikuttanut elämääni paljon enemmän kuin mitä olin siihen mennessä kuvitellutkaan. Voidaan sanoa, että tulen työväenluokkaisesta perheestä. Molemmat vanhempani ovat nyt jo eläkkeellä. Isä toimi kirvesmiehenä melkein 40 vuotta samassa työpaikassa Kotkan kaupungin Satamarakennustoimistossa, joka nimellisesti vaihtui viimeisinä vuosina Katutoimistoksi. Hän muun muassa rakensi laitureita. Äiti toimi talonmiehenä, luontaistuotekauppiaana, hautausmaan puistotyöntekijänä ja sairaalan laitoshuoltajana. Suvussa ei ollut taiteilijoita. Jos mielikuvitellaan että olisi ollut, niin siinä tapauksessa minun olisi varmaankin ollut helpompi mieltää itsenikin sellaiseksi. Jos perheessä ja suvussa olisi ollut taiteilijoita, niin varmaankin olisi tuntunut myös luontevammalta hakeutua alalle jo hieman aikaisemmin. Sen sijaan että sahaan neljä vuotta kattotuoleja ennen kuin edes uskallan hakea taidekouluun ensimmäistä kertaa. Yhteiskunnan tarjoama ilmainen koulutus ei siis ole tae siitä millaiseksi itsensä uskaltaa mieltää.
Nykyään ymmärrän muutenkin paremmin mitä luokkaerot käytännössä merkitsevät. Siitäkin huolimatta että itsellenikin on edelleen hieman hähmäistä mihin luokkaan kuulun. Tai ehkä juuri siksi. Se ei ole kulttuurialoilla lainkaan tavatonta. Toisaalta on niin, että olen tehnyt luokkahypyn ammattikoulun käyneestä puusepästä korkeakoulutetuksi kuvataiteilijaksi. Toisaalta puuseppänä, puistotyöntekijänä ja kattotuolien valmistajana toimiessani elämäni oli taloudellisesti turvatumpaa. Ei silloin ollut vastaavanlaista toistuvaa epätietoisuutta siitä saanko työstäni ansiota vai en. Ei silloin tarvinnut niin miettiä mistä eri lähteistä ja millä eri tavoilla ansioni mahdollisesti kertyvät. Kun saan apurahaa taiteelliseen työskentelyyn, niin muutos aiemmasta ammatistani kertyvään ansioon ei ole merkittävä. Kun puuseppänä sain työstäni ansiota, niin vältyin kritiikiltä täysin. Kun kuvataiteilijana olen saanut työstäni ansiota, niin kritiikiltä en ole täysin välttynyt, mutta en myöskään muista koskaan kuulleeni mitään erityisen täsmällisesti perusteltua kritiikkiä. Toisaalta sanotaan, että mitään taidetta ei pitäisi kustantaa verovaroin. Toisaalta saatetaan sanoa, että taiteilijoille lähtökohtaisesti ei pitäisi myöntää mitään apurahoja miltään taholta, koska kaikki ne rahat lopulta ovat pois veronmaksajien rahoista, olipa maksava taho sitten valtio tai yksityinen säätiö. Jos kulttuurialaan ei liittyisi niin paljon hähmäisyyttä, niin ehkä myös kritiikki voisi olla vähemmän hähmäistä ja enemmän tosiasioihin perustuvaa.
Juuri sitä hähmäisyyttä Riina Tanskanen ansioituneesti purkaa.
Klassikon asemaan päässeet feministiset kirjat käsittääkseni ovat pitkälti olleet valkoisten korkeakoulutettujen naisten kirjoittamia teoksia. Maailmassa on varmasti lukemattomia hyviä kirjoja, joita sattuneista syistä emme ole koskaan lukeneet. Niitä ovat kirjoittaneet muihin kansanryhmiin kuuluvat naiset, joille ei ole suotu maailmassa tilaa. Myös Riina Tanskanen on luokkahypyn tehnyt ja korkeasti koulutettu, mutta minun mielestäni hänen eri luokkakipujen käsittely vaikuttaa hyvin rehelliseltä, inhimilliseltä ja analyyttiseltä. Se että hän ylipäätänsä sarjakuvan muodossa julkaisee tietokirjallisuutta ja nostaa puheenaiheeksi yhteiskuntaluokat on jo itsessään raikasta, tervetullutta ja arvokasta.
Seuraavaksi luen Tanskasen ja Samu Kuopan kirjaa Kapitalismin suuri illuusio. Siinä on hienoa sanastoa, kuten moderni munkkilatina, mikä viittaa vallitsevaan talouspuheeseen. Jo vuosi sitten lainasin sen kirjastosta, mutta koska olen hidas lukija, ja koska joku oli ehtinyt varata sen, niin kirja jäi minulta silloin kesken. Hiljattain ostin sen omaksi, vaikka harvemmin minulla on varaa ostaa kirjoja uutena. Joihinkin kirjoihin on mukava palata aina uudestaan, ja siinä mielessä olisi mukavaa, jos myös Tympeät tytöt löytyisivät omasta hyllystäni. Toisaalta ajattelen, että ei kaikkea itselleen merkityksellistä tarvitse omistaa.
Onneksi on kirjastot.
