On ihmimillistä paeta todellisuutta, mutta mikä on sen hinta?

Odysseuksen harharetket ovat innoittaneet monia taiteilijoita. Christopher Nolanin lisäksi myös Juice Leskistä. Hän kirjoitti sanat, Mikko Alatalo sävelsi, ja Pentti Penninkilampi esitti uniikilla laulutyylillään kappaleen nimeltä Odysseus vuonna 1974. Minun mielestäni se on yksi suomalaisen laululyriikan mestariteoksista. Taideteoksessa on yleensä ansioita kun se onnistuu kuvastamaan meitä ihmisiä sellaisina kuin olemme. Me kaikki olemme odysseuksia. Me kaikki olemme jääneet autiolle saarelle. Kukapa meistä aina kestäisi kohdata itsensä ja vallitsevan todellisuuden täsmälleen juuri sellaisena kuin se on? Tarve paeta todellisuutta on yleisinhimillistä. 

Orastava kiinnostukseni Nolanin uuteen elokuvaan hieman latistui, kun luin somesta erään asiallisen päivityksen. Siinä kerrottiin, että The Odysseyaa on kuvattu Marokon miehittämässä Länsi-Saharassa eli Afrikan viimeisessä siirtomaassa. Se tieto merkittävästi muutti omaa suhtautumistani: en siinä kohtaa enää tiennyt haluanko ylipäätänsä nähdä koko elokuvaa. Lopulta kuitenkin itsekin odysseuksena harhailin kohti Utopiaa eli kohti Joensuun elokuvateatteri Tapiota. 

Katsoin The Odysseyn ristiriitaisissa tunnelmissa, en oikein saanut siitä otetta. Sitten lopputekstit alkoivat, ja astelin ulos kesäiseen iltaan. Siinä kohtaa ensimmäinen ajatukseni oli tämä: myös Christopher Nolan on odysseus. Hänen koko tuotantotiiminsä on jäänyt autiolle saarelle. Kauas siitä mitä he kenties todella tavoittelevat. Elokuvan historiasta minulle tuli vertailukohtana mieleen D.W. Griffith, jonka uraa Stanley Kubrick osuvasti vertasi Ikaros-myyttiin. Uskon että D.W. Griffithin taiteelliset tavoitteet olivat ristiriidassa sen kanssa miten hänen elokuvansa Kansakunnan synty (1915) otettiin vastaan. Ainakin hän kertoi olevansa pahoillaan siitä, miten Kansakunnan synty oli omalta osaltaan vaikuttanut Ku Klux Klanin uuteen aktivoitumiseen. Aika näyttää kertooko Christopher Nolan jossain vaiheessa olevansa pahoillaan siitä, mihin tapahtumiin The Odyssey omalta osaltaan vaikutti. Toistaiseksi hän ei ole lainkaan vastannut kritiikkiin eikä kansainvälisten medioiden kysymyksiin kyseisestä aiheesta. 

Yle on tänään julkaissut artikkelin, jossa kerrotaan siitä miten Hollywood ja turistit silottavat Marokon miehitysvaltaa. Kannattaa lukea. Kaikesta huolimatta on hienoa kun artikkelissa omat ajatuksensa pääsee kertomaan myös Länsi-Saharan alkuperäisväestöön sahraweihin kuuluva elokuvantekijä Mohamedsalem Werad, joka osuvasti kiteyttää millaisessa kaksois-standardien maailmassa me länsimaalaiset valitettavasti elämme. Jos kuvitellaan, että Venäjä päästäisi jonkun kuvaamaan elokuvaa Ukrainan miehitetyillä alueilla, niin varmasti se olisi eurooppalaisille käsittämätöntä. Asia tuomittaisiin ja elokuvaa boikotoitaisiin. Mutta kun länsimainen elokuvayhtiö toimii vastaavalla tavalla Afrikassa, hiljaisuus on korvia huumaavaa. 

Miksikö luen työhuoneellani George Orwellin kirjaa Vuonna 1984 lauantai-iltana? Koska joskus voi olla piristävää lukea poliittisen vallan ja autoritarismin vaaroista vaihteeksi myös fiktion muodossa.