On ollut minulle todella silmiä avaavaa se millaisilla argumenteilla Amirkhania puolustetaan oikeudessa. Sitä mieluummin haluaisi elää sellaisessa kuvitelmassa, että näin rakenteellinen naisviha ei enää olisi todellisuutta 2020-luvun Suomessa. Valitettavasti se on todellisuutta. Kaikki tämä suututtaa ja tuntuu niin surulliselta, mutta yhtä aikaa siitä herää jokin toivon pilkahdus ja valtava arvostus Mira Luotia kohtaan. Onneksi on hänen kaltaisiaan rohkeita ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti suostuvat oikeudenkäyntiin avoimin ovin, altistavat itsensä myös julkiselle nöyryytykselle, ja avaavat meille kauhistuttavan näkymän suomalaiseen seksuaalirikosoikeudenkäyntiin. Auttaa myös ainutlaatuisella tavalla ymmärtämään uhreja jotka eivät kykene samaan.
keskiviikko 28. lokakuuta 2026
torstai 8. lokakuuta 2026
Tänään olen miettinyt sellaista, että kannattaako omista vaikutteistaan kertoa? Olen useasti kallistunut siitä pidättäytyvälle kannalle jättääkseni katsojalle löytämisen ilon. Toisaalta eivät ne mitään salaisuuksiakaan ole.
Kun kyse ei ole plagioinnista on vain mielenkiintoista miten vaikutteet syntyvät. Sodankylän elokuvajuhlilla 2022 esitettiin yksi suosikkielokuvistani: Nicholas Meyerin Time After Time (1979). Olin nähnyt sen ensimmäisen kerran tv:stä 1990-luvun lopulla. Elokuvassa H.G. Wells (Malcolm McDowell) matkustaa keksimällään aikakoneella 1970-luvun San Franciscoon jäljittääkseen omasta aikakaudestaan paenneen Viiltäjä-Jackin (David Warner). Sodankylässä ennen Time After Timen näytöstä Nicholas Meyer kysyi kuinka moni paikalla olijoista on nähnyt Jean-Luc Godardin Alphavillen (1965)? Noin yli puolet viittasi mukaan lukien minä. Meyeriä hieman hymyilytti: "Ok. Kun katsotte tämän minun elokuvani, niin ymmärrätte että minä myös olen nähnyt saman". Minuakin hymyilytti. En ollut aikaisemmin ymmärtänyt kyseistä yhteyttä, mutta siinä kohtaa se kaikki kävi järkeen: molemmissa teoksissa kun on samankaltaista omasta aikakaudesta pakenemista toiseen, omintakeisesti kulttuurisilla viittauksilla höystettynä.
Kuinka moni teistä on nähnyt Stanley Kubrickin Hohdon (1980)? Kun katsotte tämän teokseni perävaunun, niin ymmärrätte että minä myös olen nähnyt saman. Olisikin hassua väittää, että Hohdon ylös valuvat vaaleanturkoosit alkutekstit yhdistettynä Wendy Carlosin musiikkiin eivät olisi taiteellisena ratkaisuna tehneet minuun mitään vaikutusta. Mainittakoon myös että olen päätynyt kuvaamaan menneisyyttä väreissä ja nykyhetkeä mustavalkoisena, koska teininä minuun on tehnyt vaikutuksen Pirjo Honkasalon Tulennielijä (1998). Itsereflektointiin melko kykeneväisenä olen tietoinen myös kolmannesta vaikuttajastani, vaikka ymmärsinkin asian laidan vasta jälkikäteen. Halusin pitää teokseni Viimeinen juhla Krimillä (2020) dokumentaarisena, mutta halusin myös kuvata jonkun kotia hajottavan työkoneen kauhan eräänlaisena dinosauruksen vertauskuvana. Ja kun myöhemmin katsoin toistamiseen Andrei Zvjagintsevin Leviathanin (merihirviö 2014), ymmärsin jälleen mistä olinkaan ottanut vaikutteeni.
Hyvä niin.
sunnuntai 4. lokakuuta 2026
Käyttäydyinkö itse asiattomasti, kun sanoin että lääkäri käyttäytyy kuin kulttijohtaja?
Kulttijohtaja on yleensä karismaattinen, hänen näkemyksensä ovat valtavirrasta poikkeavia, ja hänellä on kyky on vetää puoleensa ihmisiä, jotka etsivät elämälleen suuntaa, merkitystä ja yhteisöä. Ensinnäkin eikö karismaattinen ole Antti Heikkilää kuvaava sana? Ja kun ottaa huomioon minkä verran hänen kollegansa häntä julkisesti kritisoivat, niin lienee aivan selvää, että hänen näkemyksensä ovat valtavirrasta poikkeavia. Hän saa somessa ja vaihtoehtoisten medioiden kautta huomattavasti näkyvyyttä. Esimerkiksi kuuntelija-podcastin jaksoa on muutamassa kuukaudessa toistettu yli 160 000 kertaa, ja se on saanut yli 7000 peukutusta. Ei ole henkilökohtainen mielipiteeni vaan yksinkertaisesti fakta, että kyseisessä jaksossa hän levittää lääketieteen vastaisia väitteitä lasten rokotuksista. Eikö tämä jo itsessään riitä esimerkiksi siitä, että Heikkilällä on kyky vetää puoleensa ihmisiä, jotka etsivät elämälleen suuntaa, merkitystä ja yhteisöä? 2020-luvulla yhteisö voi luonnollisesti tarkoittaa myös yhteisöä sosiaalisen median maailmassa.
Kulttijohtajat käyttävät yleensä myös vahvaa manipulointia. Itsekin olen konkretian kautta havainnut, että tämä pätee myös Heikkilään. Somessa hän poistaa kommenttikentästään myös kaikki asiallisesti kyseenalaistavat kysymykset ja säilyttää kaikki häntä imartelevat kommentit. Asiallisten jatkokysymysten jälkeen saa bannit.
En tiedä mistä syystä hän ei saanut käräjäoikeuden tuomiota kunnianloukkauksesta vuonna 2019. Käräjäoikeus kuitenkin katsoi Heikkilän syyllistyneen kunnianloukkaukseen. Hän oli laittanut asianomaisesta jakoon kuvan, nimen ja muita henkilökohtaisia tietoja. Kutsunut asianomaista trolliksi, kiusaajaksi, häiriköksi ja stalkkeriksi. Minun käsitykseni mukaan kulttijohtajalle ei ole ainakaan epätyypillistä vastata hänen toimintaansa kohdistuvaan kritiikkiin itse asian sijaan henkilöön menevällä palautteella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

.jpg)
